torstai 24. maaliskuuta 2016

Ajatuksia harrastamisesta

Terkut Saariselältä!
Stressiloman loppuvaiheilla pieni lämpöily ja lenssu alkoivat piinaamaan, joten päätin tappaa aikaa nyt blogin parissa. Haluaisin jakaa teille muutamia ajatuksia tämänhetkisestä tilanteesta.

Kuten tiedätte, etsin Laralle ylläpitopaikkaa. Muutamia yhteenottoja on jo tullutkin, joista yksi olisi erityisesti potentiaalinen (lue: tuttu ihminen). Tallillamme on muutenkin nyt muutamia muutoksia tulossa ja myös poniemme kohtalo on epäselvä. Kaikki on nyt auki ja se ahdistaa.

Ekat kilpailut

Laran tulevaisuus on auki. En millään haluaisi laittaa tammaa monttuun, jos siitä vielä ihania  varsoja saisi. En kuitenkaan kykene tässä elämäntilanteessa järjestämään rahaa tai aikaa varsalle. Ja pystyykö Lara elämään ilman kipuja ja lääkityksiä?  Haluaisin myös ehtiä opiskelemaan kerrankin itselleni mieluisaa alaa ja jyrkkä totuushan on, että AMK veisi päivästä 24 tuntia. Työtä riittäisi pajalla loputtomiin, vaihtoon lähtöä tyrkytetään ja työharjoitteluakin olisi. Puhumattakaan ensivuoden seminaarityöstä ja sen jälkeen häämöttävästä opinnäytetyöstä (pelottavaa, yäk). Larasta saattaisi levon jälkeen tulla vielä harrasteratsu. Nyt ainakin tuntuu, että se on aavistuksen parempi, kun olen antanut sen vain olla. Epäpuhdas kyllä edelleen.


Motivaationi on pohjamudissa, Olen yrittänyt miettiä elämää ilman hevosia ja vähitellen aiemmin mahdottomalta tuntunut ajatus on alkanut tuntumaan realistiselta. Elämä ilman hevosia, kuinka pahalta se kuulostaakaan! Tallille meneminen tuntuu kipeältä. Lara tulee portille höristen vastaan, on maailman hellyydenkipein nallukka ja suorastaan vaatii rapsutuksia. Onneksi tallilla on harvoin samaan aikaan muita, joten olen saanut viettää parhaan ystävän kanssa kahdestaan laatuaikaa. Ja kukaan ei ole nähnyt, kun poistun tallilta itkua niellen. Tuntuu niin väärältä! En voi tehdä mitään toisen eteen. Kylmään, kävelytän, paijaan. Mahdollisuuksien mukaan maksan laserhoitoja. Joka kerta tuntuu väärältä lähteä pois, kun tuntuu etten tiedä oliko tämä viimeinen kerta kun hevoseni näen. Pitäisi osata elää hetkessä ja lakata murehtimasta.

Koko kevät on mennyt sairastellessa. Stressi saa kropan sekaisin ja sairastelemaan. Ajatukset ovat koko ajan hevosessa: miten se voi ja voiko vielä huomennakin? Olisin maailman helpottunein, jos löytäisin Laralle väliaikaisen kodin, jossa joku antaisi sille rakkautta ja huolenpitoa. Itse saisin keskittyä kouluun ja valmistuisin ajallani. Koulu on jäänyt kakkoseksi, kun hevosen tarpeet menevät edelle. Ainiin ja onhan sitä poikaystävääkin joskus ehdittävä paijaamaan (huom. hevonen tulee silti aina ensin).


Tuntuu, että yhtä hyvin voisin lopettaa koko harrastuksen. Ei tästä mitään tule, ole koskaan tullut. Ensimmäinen ja maailman paras hevonen lopetettiin. Toinen hevonen oli liian vaikea ja kuuma minulle, tai ei ehkä olisi ollu, ellei olisi tullut sitä perkeleen onnettomuutta ja aloin pelkäämään. Lara oli melkein kuin eka heppa, mutta sporttisempi ja säpäkämpi. Ihan bueno löytö! Ekan kesän olisin kilpaillut aktiivisemmin, mutta työvuorot sotkivat ne suunnitelmat. Ja seuraavat kesät sitten saikkuiltiinkin. Ja taas yksi unelma murskaantui! Laran kanssa mahdollisuudet olisivat olleet rajattomat. Ei niin ei. Ilmeisesti mulle ei ole vaan suotu sitä onnea, että saisin kokea ja nauttia täysin rinnoin hevosen omistamisen hyvien puolien kera.

Haaveilen kilpailuista, valmennuksista, leireistä, maastoilusta. Ei. Mun hevosenomistajuus on vammojen kuntoutusta, klinikkareissuja, lääkkeitä, kävelyä, kävelyä ja vähän lisää kävelyä. Joku paha karma on mun niskassani. Vaikka on ''vain'' hevonen, niin se ei tarkoita, etteikö se aiheuttaisi murheita ja stressiä. Kun se yksi hevonen loukkaantuu, se oli sitten siinä. Tällä hetkellä tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja vaihtaa moottoriurheiluun. Tai vaikka ei mihinkään. En jaksaisi taas uusia pettymyksiä.

Pahin kaikista: Miksi juuri Laran täytyy käydä tää kaikki läpi?




Aivan liian tuttu paikka Laralle: klinikka.

2 kommenttia:

  1. Tää on niin väärin :( Oon niin tosi pahoillani sun puolesta. Toivotaan nyt että Lara löytäisi jostain ylläpitokodin ja tekisi ihania Pikku-Laroja <3 On niin ikävää että rakkaasta harrastuksesta menee maku, mutta eipä se ole ihme noiden vaikeuksien jälkeen. Tsemppiä!

    Mutta mikä poneilla? :o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ponit hankittiin Laran seuralaisiksi, joten taitavat jäädä turhakkeiksi....

      Poista