torstai 2. toukokuuta 2013

Minä ratsastajana: Mitä on pelko?

Heipävain hei.

Tiistainen estetunti oli täysfiasko, katastrofi, häpäisy.. siis ihan kamala. Jostain syystä ylireipas Larsson olikin laiska ja eteenpäin puskettava ja se pahin mahdollinen tapahtui: pelko otti vallan ihan 6-0.

Hypättiin siis pientä rataa. JÄLLEEN KERRAN SAAN KIROTA KOKO TOUHUN ALIMPAAN HELVETTIIN. On hienoa tulla estevalmennukseen maneesille kun ahkerat talkoolaiset olivat rakentaneet torstaina kouluaidat viikonlopun valmennuksiin. No, tiistaipäivä ja rata oli yhä pystyssä. Kiitos teille! Lisäksi kouluaidat oli pilanneet sen pohjan kivasti, kun kouluaitojen ulkopuolella oleva ura oli 10cm korkeampi ku aitojen sisällä.. kunnon kyntöpeltoa siis. Onneks oltiin KERRANKI Petran kanssa ajoissa ja ruvettii rakentelee esteitä..
sattuu ja tapahtuu!

No alku meni hyvin, vaikka Lara oli aika tahmee. Hypättiin kokorataleikkaalla olevalla okseria ja mua vähän jännitti, mutta ei pahasti. Jäätiin aika kauas siittä ja Lara teki ison hypyn sille ja that's it. Sitten tultiin uusiks ja.. no ei tultukkaan kun aloin pelkäämään ihan kamalasti. En vaan uskaltanu mennä sitä! Takapuomi oli varmaan joku 70cm ja etupuomi 60cm... Kalle laski sen takapuomin 2 reiällä, mutta en uskaltanut siltikään. SE tunne kun ei vaan ole minkäänlaista tuntumaa kun hevonen on pohkeentakana ja mä aloin panikoimaan. En uskaltanu edes pystynä enää mennä ja aloin riuskaseen täysiä esteille kun varmistelin paikkoja.
ensimmäisiä ja viimeisiä kisoja

En hypänny kertaakaan sitä okseria sitten. Laukattii varmaa lähemmäs sata ympyrää ku yritin mennä mutta en vaan nähny paikkaa ja Lara ei ollu yhtään skarpin oloinen eikä oikein imeny esteille.. Joka kerta kun käänsin esteelle päin, mä päätin et nyt jumalauta mennään, se on nii pieni, mutta 5m ennen iski paniikki.. Ja kun paniikki iskee, tulee itku ja hengenahdistus. Onneks tällä kertaa ei menty paniikkikohtauksen puolelle, mutta ei ollut kaukana. Kalle totesi että turha laukkuuttaa hevosta, kun en kerta sitä vaan pysty tulemaan. Mitä mä oikein sitten pelkään ja MIKSI?
poniratsastajana. tykkiponi Finnchen Lux <3

Mä olen kisannut aluekisoissa metrin luokan sijoittuen, korkeus ei jännittänyt. Reeneissä hyppäsin metrikympin rataa, korkeus ei jännittänyt. Oon menny yksittäisenä 130 pystyn ja 120 okserin, ei paniikkia. Tästä on kolmisen vuotta aikaa ja nyt kusen housuun 60cm okserilla. Käsittelen mun edelliset hevoset joskus omissa postauksissa, niin asiat selkeytyy vielä paremmin...
kehitystä?

Kuvitelkaa tilanne: On toukokuinen kevätpäivä ja päätät lähteä maastoilemaan tavalliseen tapaan lähimetsään. Maastoiltu ollaan melkein pari kertaa viikossa, ei ole mikään uusi tilanne. Mukaan lähtee isosisko jalkaisin ja aateltiin mennä hepan osalta kevyt lenkki. Jalkaan puettiin vaan rennosti tennarit, koska mitään raskasta maastoa ei todellakaan ollut ajatus tehdä. Siskoni siis käveli ja ite ravailin aina eteenpäin ja taas takaisin siskoni luokse, niinkuin aina äitinkin kanssa tehtiin. Heppa tuntui vähän vireältä, joten ajattelin ottaa yhen laukkapätkän, ensin poispäin siskosta ja sitten takaisin. Mennessä kaikki sujui niinkuin pitikin ja käänsin hevosen ympäri. Nostin laukan uudelleen ja laukkasin vastaantulevan siskoni ohitse. Himmaan aina tiettyyn risteykseen ja käännän yleensä siinä takaisin, koska siittä alkaa kovempi soratie. Aloin himmailemaan jo useamman kymmenen metriä ennen risteystä, mutta hevonen puri kuolaimeen kiinni ja viskoi päätään. Ensin naurahdin vain kun se nyt joskus vähän innostui. Risteys meni ohi ja olimme kovemmalla soratiellä. Houuu, prrr... raauha soojaa. Ei mitään. Soratie loppuu ja kääntyy vasemmalle isommalle soratielle, jossa ajaa usein rekkoja.
Olisko ollut ensimmäinen oikea estetunti? :D

Oltiin n. 500m päässä tallilta, kun tajusin että tää hevonen ei enää pysähdykkään ja vauhti vain kiihtyi kiihtymistään. Heitin hanskatkin pois käsistä, jotta saisin ohjista paremmin kiinni. Sahasin hevoselta suupielet rikki, kiskoin molemmin käsin oikeasta ohjasta, mutta se vain laukkasi lujempaa ja lujempaa. Itkin ja huusin ja pelkäsin enemmän kuin ikinä. Lähestyttiin tallin risteystä, jonka yli menee asfalttitie. Asfalttitiellä koheltavat usein paikalliset amikset ja sorarekat. Näin kaukaa, että autoja ei tule ja rukoilin mielessäni ettei tulisikkaan. Mietin kyydistä hyppäämistä, mutta siinä vauhdissa se oli aika mahdoton ajatus. Luita ainakin menisi rikki. Risteys lähestyi ja tien vieressä kentällä menevä tallinomistaja Hanna näki kaukaa tilantaan ja hyppäsi jo alas hevosen selästä.

entinen tennariratsastaja!!!
Kaikki tapahtui nopeesti, enkä muista ihan tarkalleen. Asfalttitietä ylittäessä hevonen liukastui ja mätkähti täydestä vauhdista kyljelleen ja jäin tietenkin alle. Oltiin liuttu asfaltilta pois soratielle. Hevonen nousi melkein heti ylös ja jäin roikkumaan jalustimesta 5-10m matkalle soratielle KOSKA MULLA OLI NE TENNARIT. Onneksi mulla on ne vääntyvät turvajalustimet, joten jalka irtos ennen ku hevonen ehti tallin pihaan tai talliin. Hanna ryntäsi paikalle ja mä olin huutanu vaan että sattuu sattuu, mutta en tienny mihin. Seuraavaks soitettiinki sisko takaisin mettästä ja mä lähdin juoksemaan shokissa hakemaan hevostani. Disa oli sisällä hyvissä käsissä, kyljissä oli ruhjeita ja sieraimista vuoti verta. Siinä hevosta tarkastaessani eräs Tarja sanoi että älä hevosta murehdi, mikä vointi sulla on. Tajusin siinä samassa, että toppini oli liimautunut kylkeeni kiinni, oksetti, päätä särki ja joka paikkaan koski. Menin satulahuoneeseen istumaan ja koko vasen kylkeni oli pahalla asfaltti-ihottumalla, käteni oli ruhjeilla.

luottamus kunnossa <3
Siskoni lähti heittämään mua sitten päivystykseen, jonka pihaan meinasin pyörtyä kun kaikki kontrasti hävisi ja kaikki meni ihan vaaleaksi. Mut ohjattiin sittin ensiapuun makaamaan ja siittä haavojen putsauksen (se muuten sattu!!) jälkeen paaritaksilla poriin sairaalaan, jossa lääkäri hukkas mun paperit, eikä kuvannut edes lonkkaani johon koski, koska noin pienestä lonkka ei voi murtua. Jaa jos 600kg hevosta tippuu päälle?  Nilkassa oli hiusmurtuma, päässä lievä aivotärähdys ja olin ruhjeilla. Sairaalassa itkin äitille, että en halua nähdä tuota hevosta enää ikinä.

Jälkeenpäin oon miettinyt, että mitä JOS rekka olis silloin tullu soratiellä? Joku amisjantteri olis just kaahannu reilua satasta asfalttitietä, eikä olis huomannu meitä... Hengenmeno ei olis ollu kaukana!
Tykkiponin kanssa kenttäkisoissa :)

Seuraavat kolme viikkoa juoksutin hevosta apuvälineillä ja selkään päästin ainoastaan Kallen. Hevoset tulivat pian kesäksi kotiin laitumelle ja mun oli pakko nousta selkään. Tärisin kauhusta, mutta uskalsin laukata. Koko kesän kiersin kotona kehää, yritin luoda luottamusta. Oltiin ilmoittauduttu juniormeetingiin ja se oli katastrofi. Taso siellä oli liian kova (aikaisempiin vuosiin verrattuna) ja vaikka kerroi pelostani, ei se merkannu mitään. Valmentaja nauroi kun pyysin madaltamaan 110-120 esteet 80cm kokoisiksi. Itkin joka tunti siellä koska vaan pelotti ja hevonen kuskasi 6-0. Löysin onneks myös varmuutta sieltä, koska maastoesteillä meillä sujui hevosen kanssa hienosti! Vaihdoinkin kesken leirin (ponien!!)kenttäpuolelle, jossa treenattiin pikkuponien kanssa pari kertaa :D. Ja sainhan mä hyviä kavereitakin, joita ilman mulla ei nyt olis näin ihana heppaa.. ;) Kotonakin treenattiin maastoesteitä, mutta hevonen kompastui järvessä ja kaaduttiin sinne. Meinasin hukkua polvenkorkuiseen veteen..
hypättiin huijattuna 105cm korkunen maastari! Meille väitettiin korkeudeks 85c m :D

Elämä jatkui, en käynyt valmennuksissa, koska pelkäsin. Muutimme tallia pienempään ja hevonen rauhoittui karsinassa silminnähden ja meillä alkoi sujumaankin ihan hyvin. Kävimme vuosittain tarkastuttamassa hevosen ihan vain varmuuden vuoksi. Maastossakin kävin parikertaa, suussa rautaa ja kahdet apuohjat varalla.. Uskaltauduin kolmiin kisoihinkin, missä kaksissa ekoissa sijoituimma ja kolmannet keskeytin, koska hevonen oli kuumeessa. Kisoissa en pelännyt esteitä, koska hevonen tuntui hyvältä, mutta valmennuksessa pelkäsin taas.
125cm .. ihan hullua!
120cm okseri

Ongelmia alkoi tulla taas kun uskalsin alkaa vaatimaan hevoselta jotain. Tipuinkin kaksi kertaa lyhyen ajan sisään ja olin jo niin kypsä tähän touhuun, että päätin myydä hevosen ja etsiä itselleni varmempaa kisakaveria. Hevonen meni ratsuttajalle kahdeksi viikoksi, joka tokaisi että on yksi vaikeimpia ratsutettavia mitä on ollut. No, rautias ja tamma, mitä voi olettaa? Myymisen kanssa meinasi tulla paniikki, kun olin jo uuden hevosen löytäny ja vanha piti saada alta pois. Ramman harrastehevosen hintaanhan tuo lähti, mutta pakko mikä pakko, sillä Lara oli niin hyvä löytö, joka mun oli saatava.
onnettomuuden jälkeen ensikertaa selässä

Pelko on asia, mitä moni ei ymmärrä. KUKAAN ei ymmärrä miltä tuntuu pelätä 60cm okseria. Multa on mennyt luotto itteeni ratsastajana, ja luotto hevosiin. Olisin niin mieluusti lopettanu koko harrastuksen, mutta olin niin itsepäinen että mä jatkoin vaikka lähdinkin usein itkien tallille ja tallilta pois. Mua pelottaa se, että tuon hevosen väärin, kaadutaan ja sössin koko homman. Mua pelottaa, että hevonen lähtee esteen jälkeen alta pois ja kaatuu liian tiukan kurvin tms takia, tipun maneesin seinään tai että hevonen laukkaa liian reunaan ja jalkani jää väliin. Mä haluan vaan tuntea taas sen, kun luottamus on kohdillaan. Sen, että hevosen kanssa on sama ajatus ja että kaikki onnistuu. Nyt mulla on pääsä vain ''mä en osaa mitään, en halua, en pysty, pilaan vaan hevosen''. Ja kun pelko ottaa vallan, järjen ääni sumentuu ja alan panikoimaan. Siinä vaiheessa mitään ei oo tehtävissä enää. Oon kärsiny paniikkihäiriöstä vuodesta 2008 ja kohtaus voi edelleen iskeä koska vaan.

juniormeeting maastotreenit
tulipas tekstiä, tuskin kukaan tätä edes lukee. Toivottavasti kaikki niinisalolaiset lukis tän, niin loppuis se naureskelu ja tulis pikkusen ymmärrystä. Jos luottamus menee, se menee. Ei sitä yhtäkkiä voi takasin saada. Toivotaan että tuleva kesä auttaa vähän asiassa, hevonen ainakin on passeli tähän hommaan. Laukattiin eilen hei kilpaa mettässä! Siis ihan oikeesti :) Maastokammo selätetty!

Sunnuntain kisoja odotellessa :)

<3 H&L

ps. Loppuun vielä vanha hyppyvideo musta ja Mambusta. Estekorkeus oli se 120-130cm korkeimmillaa :)

3 kommenttia:

  1. "KUKAAN ei ymmärrä miltä tuntuu pelätä 60cm okseria."

    Mä ainakin tiedän, koska oon itekin pelännyt samaa joskus aivan kamalasti. Onneks Lasse on aina kantanu mut turvallisesti esteiden yli.

    VastaaPoista
  2. Mä teidän Heidi, että sä pystyt siihen. Olet ennenkin pystynyt. Mä teen kaikkeni sen eteen, että löydät luottamuksesi takaisin :) sitä varten larhanaattori on sulle hankittu, että päästään valloittamaan yhdessä kilparadat ;)! Kyllä mäkin muistan mun ja uffen ekan esteradan. Ristikot oli öööh 30-40cm ja mä itkin koko radan läpi kun uffe ei hypänny ja mä pelkäsin ihan sairaasti. Luottamuksen saaminen vie aikaa, mutta kyllä se sieltä ;)

    VastaaPoista